reetta
raisaKello 14.44 uutistoimisto Reauters lähettää maailmalle uutisen, jossa kerrotaan, että Suomen poliittinen järjestelmä on halvautunut.
.
mikään niin vituta kuin yliopiston sähköiset invalidiuloskäynnit
jossain vaiheessa tutkimusmatkailija alkoi syödä eväät omalla takapihallaan
.
Niin no. Ehkä en vaan haldaa eli have a hold of eli hallitse sitä mitä teen, mutta mun runot ei vaan suostu olemaan sitä mitä tahdon niiden olevan. Ongelma on pääasiassa visuaalinen. Tekstinkäsittelyohjelmien luoma formaatti runolle tuntuu jatkuvasti tuskastuttavan rujolta ja latistavalta. [Hyi, näen itseni elokuvaohjaana: hmm, ei kanna jotenkin tää kohtaus, venaa laitetaan jotain Tierseniä taustamusaksi ja pehmennetään väritystä ja rakennetaan uusi sinemakomplex, jossa on hierovat penkit, niin kukaan ei huomaa, että joku elimellinen osa teosta kusee.] Kyseessä ei ole sisällön puutteen aiheuttama koristelutarve, koska mulle runon messagesteitmentpointti on niin yhtä sen kanssa, miltä runo näyttää. Ja kaikki mitä yritän kirjoittaa näyttää sijaisklovnitoiminnalta. Taustaa:
Kalligrafia. Ehkä jaloin taiteen laji. Kauneinta mitä nyt tiedän on sellainen luonnoskirjamaisuus, piir(r)ustelu, kohta jossa luentomuistiinpano muuttuu runoksi tai printissä olevasta kirjaimesta tulee piirretyn hain monokkeli. Jos haluan koko ajan nähdä teoksia, jossa teksti ja kuva on tehty samalla siveltimellä ja meininki on helvetin hienovaraista, niin millä lihaksilla pitäisi pitää siitä, miltä kaikki tekstitiedostoni näyttävät? Ja kun en kuitenkaan tahdo alkaa tehdä Taik-tyylistä huonopiirtäminenonhienoo ja lisätä siihe joitain aforismiryökäleitä ja sanoo Ta! Kuvantekeminen ei ole mun juttu, mutta allergisoidun runosta, joka ei ole mitään mieltä siitä, miltä se näyttää. Ratkaisuehdotuksia:
Taitto-ohjelmat. Mahdollistaisi käsintehtyjen efektien siirtämisen koneelle, ilman että tulos vaikuttaisi vauvaLEGOrakennelmalta. Ahdistavaa, vaikean oloista ja varmaan välttämätöntä. Mutta luultavasti vasta ajan kuluttua, en tahtoisi upota teknisiin mahdollisuuksiin, ennen kuin tunnen tietäväni paremmin mitä tahdon niillä tehdä (you pathetic postponer, you’ll never no better!). Tai kuvataiteilijaystävä. Tai japanilainen aidoilla karvoilla naamioitu robotti, joka myös imee varpaitani. Hätäratkaisu:
Holtiton sijoittelu, joka luo vaikutelman tekstin asettumattomuudesta, vastustaa valmista kanttikertaakantti=runotiili. Fragmentaarinen ja siroteltu, mahdollisimman hengittävä ja automatisoituvaa lukemista vastustava. Ei toistaiseksi kovin fonttipelattu, mutta suunta saattaa olla se. Ja sehän näyttää helposti wannabepaskalta eikä edes sovi moniin aiemmin kirjoittamiini runoihin, jotka ovat jollain tasolla oikein hyviä, mutta nyt epäsuosiossa. Pyyntö:
?? ? ? ? + + ++ ?? ? ? ++ ?+ +
pianistin varpaat
aristoteeliset kissat kaikenlainen kasvatus
ratsia,
mielettömästi jazzia
nimittäin
ruoka on puhdistettu hajuista
(ei ihan sovi.)
Rokokoosoikeissa salongeissa
on kalpea, katuu syntymävuottaan.
I used to get furious at the ravens,
’cause they wouldn’t eat the bread I threw at them.
(Taylor Mead* – Motorcycles)
.
*See also
Taylor Mead’s Ass
Taylor Mead’s Ass
From Wikipedia, the free encyclopedia
—
Taylor Mead’s Ass (1964) is a film by Andy Warhol featuring Taylor Mead, consisting entirely of a shot of Mead’s buttocks, and filmed at The Factory. Warhol came up with the idea for the film after reading a review in The Village Voice which said of his previous film Tarzan and Jane Regained… Sort of, that “… people don’t want to see an hour and a half of Taylor Mead’s ass”.
a, lähdössä maailmalle. mikään kaunista päiviä niin kuin koittava poistuminen.
b, Salinger, Jerome David.
proseminaariaihe. vihdoinkin siinä tilanteessa, että se mitä haluaa kuollakseen lukea, on samaa kuin mitä opintotukea saadakseen pitääkin lukea.
myös kääntämäni kirjailija. Seymour – An Introduction on suomentamaton mestariteos ja itse olen kokematon ketale. ja onnellinen! nyt pystyy huonosti runoihin, on liian laaja horisontti ja jokaista kirjasinta kohden kolmetoista kysymystä. kääntäminen on käytönnöllisempää ongelmanratkiriemullaratkomista, jotenkin erittäin oikein. S:n kieli on ympäriinsä loiskivaa, sanasto hurjan laaja ja virkkeet ihan vietävän mutkikkaita. suomi on kumma kieli, ‘poikamies’ kovin kömpelö ja maalainen. kääntäminen on kuin huuhtoisi kultaa, ehkä. en ole huuhtonut kultaa.
c, matkalukemisena Salinger-tutkimuksen lisäksi Rilken Duinon elegiat. Rilkeä on ilmassa. ehkä kun meidän kaikkien nimet alkaa ärrällä?
“‘Elämässä ei oikeastaan ole mitään erikoista. Vai mitä arvelet?’
‘Noo, enpä tiedä, minä otan sen sellaisena kuin se on. Yleensähän ei oikeastaan eletä, vaan suurin osa aikaa ollaan vain olemassa. Niin, jos saisi elämänsä kuin kokonaisen suuren, maukkaan leivoksen, johon voisi iskeä hampaansa… mutta näin vähitellen! – Se ei ole hauskaa.’
‘Sanohan, Niels – vain sinun kanssasi tulee puhuneeksi näin naurettavista asioista, mutta en tiedä, sinä olet niin merkillinen siinä suhteessa. Sanohan – onko sinun lasissasi mitään? Hyvä! – Oletko sinä koskaan ajatellut kuolemaa?’
‘Minäkö? Olen kyllä, entä sinä?’
‘Minä en tarkoita hautajaisissa, ymmärräthän, taikka sairaana ollessa, vaan muutoin, kun juuri paraikaa on hauskinta, valtaa minut äkkiä ihan kuin epätoivo. Istun siinä vaivaamassa päätäni enkä saa yhtään mitään valmiiksi, en voi saada mitään tehdyksi, ja minä ihan kuin panen merkille, kuinka aika liukuu käsistäni, tunit, viikot, kuukaudet! Tyhjinä ne vierivät ohitseni, enkä minä voi iskeä niitä kiinni millään työllä. Minä en tiedä, ymmärrätkö tarkoitustani, sehän on vain minussa epämääräinen tunne, mutta tahtoisin päästä siihen käsiksi jollakin, mitä olen luonut. Katos se kuva, jonka maalaan, se aika, jonka se vie, on aina minun taikka olen siitä jotakin hyötynyt, se ei ole poissa, vaikka onkin mennyt. Minä voin tulla ihan sairaaksi ajatellessani päivieni menoa – lakkaamatta. – Enkä ole mitään saavuttanut enkä voikaan saavuttaa. Se on tuskaa. Minä voin joutua sellaiseen mielentilaan, että täytyy kävellä lattialla edestakaisin ja laulaa jotakin ollakseni itkemättä kiukusta, ja sitten olen tulla ihan hulluksi seisahtuessani uudestaan ja ajatellessani, että aikaa on taas mennyt sillä välin ja yhä ajatellessani menemistään menee. Ei ole mitään niin kurjaa kuin olla taiteilija. Tässä seison terveenä ja vahvana; silmäni ovat hyvät; vereni on lämmintä ja täyteläistä, sydämeni sykkii, järkeäni ei mikään vaivaa, ja minä tahdon tehdä työtä, mutta en kuitenkaan voi. Minä taistelen ja tartun johonkin näkymättömään, mikä ei salli itseensä tarttua, mihin en millään ponnistuksella ulotu, vaikka ahertaisin, niin että veri purskuisi kynsieni juurista. Mitä on tehtävä, jotta saisi innostusta, jonkin aatteen? Minä saan kerätä voimiani, niin paljon kuin tahdon, koettaa olla huolimatta mistään, käyden vain katselemassa ympärilleni, etsimättä mitään, mutta ei, ei koskaan tule mitään muuta kuin se tietoisuus, että aika seisoo iankaikkisesti keskellä elämää ja kiskoo tunnit luoksensa, lakkaamatta ne liukuvat, kaksitoista mustaa ja kaksitoista valkoista, ilman mitään keskeytystä. Mitä minun on tekeminen, tottahan silloin aina jotakin tehdään, enhän minä voi olla ensimmäinen, mitä? Etkö sinä mitään tiedä?'”
– –
“‘Rakas Fennimore, sinä et jumalan kiitos tiedä, mitä sanot, mutta teet suurta vääryyttä naisille ja itsellesi; minä uskon naisen puhtauteen.’
‘Naisen puhtauteen, mitä sinä tarkoitat naisen puhtaudella?’
‘Minä tarkoitan… niin…’
‘Sinä tarkoitat – sanon sen sinulle, sinä et tarkoita mitään, sillä se kuuluu myöskin siihen järjettömään hienotuntoisuuteen. Nainen ei voi olla puhdas, hän ei saa olla, kuinka hän voisikaan? Mitä se sellainen luonnottomuus on? Onko meidän Herramme käsi määrännyt hänet sellaiseksi? Vastaappas minulle! – Ei, ja kymmenen tuhatta kertaa ei. Mitä hulluutta se sellainen on? Miksi te toisella kädellänne heitätte meidät ylös tähtiä kohti, kun kuitenkin on pakko toisella vetää alas? Ettekö voi antaa meidän kulkea rinnallanne maan päällä, ihminen ihmisen rinnalla eikä rahtustakaan enemmän? Onhan meidän mahdoton varmasti astua arkipolkua, kun te sokaisette meidät runouden virvatulilla. Antakaa meidän olla, jumalan tähden, antakaa meidän olla!'”
– –
“Niels opetti hänelle vielä, kuinka usko persoonalliseen jumalaan, joka johdattaa kaikki parhain päin ja toisessa elämässä rankaisee ja palkitsee, on vain samaa kuin pako karusta todellisuudesta, voimaton yritys ottaa tutkain pois olevaisuuden lohduttomalta mielivallalta. Hän osoitti, kuinka se laimensi ihmisten myötätuntoa onnettomia kohtaan ja teki heidät vähemmän taipuviksi ponnistamaan kaikki voimansa, kun saivat rauhoittaa itseään ajatellen, että mitä kärsitään tässä lyhyessä elämässä maan päällä, se raivaa kärsivälle tien iankaikkisuuden ihanuuteen ja iloon.
Hän huomautti myös, minkä voiman ja itsenäisyyden ihmiskunta saisi, jos se uskossa omaan itseensä pyrkisi elämään sopusoinnussa sen kanssa, mitä yksityinen parhaimpina hetkinään pitää omassa olemuksessaan korkeimpana, eikä enää jättäisi sitä ulkopuolelle omaa itseään jonkin silmälläpitävän jumaluuden huostaan.”
.
Jens Peter Jacobsen: Niels Lyhne (1880)
Olen ajatellut.
Ehkä onkin niin, että: Kokeminen on alitajuista assosiointia. Alitajuinen assosiointi synnyttää fiiliksiä. Runo tekee alitajuiset assosiaatiot näkyviksi purkamalla kokemuksen. Kas näin runo tuottaa/toisintaa fiiliksen. Eli ehkä runo olisi olemisen huomaamista ja tiedostamista (kato perkele, maailmankaikkeus) ja ehkä siksi parempaa kuin oleminen. Ainakin toisinaan. Ainakin Rauhaniemessä.
Myös kurssikeskusta olen ajatellut. Raisa käytti Jyväskylän ja Tampereen haarakonttoreiden välillä käydyssä puhelinkeskustelussa sanaa työpäiväkirja. Se tuntuu koko ajan paremmalta tarkoitukselta tälle tässä näin. On vielä sellainen olo, että puhuu yksikseen pimeällä pihalla ja koko piha kuulee muttei puhu, mutta olisi niin kivaa, jos: tulisi lukijoita, keskustelua, räjähdyksiä, karkauksia: jos sana todella olisi vapaa: jos tämä voisi olla se meidän opiston vinttikerroksen keittiö, jossa ei ollut ikkunoita mutta jossa poksauteltiin mieliä kuin kuplamuovia vain.
Ehkä emme ole myöskään yksi henkilö, olemmeko, Mr. Jones? Jos olen vaikka RP.
RP
(Noista aiemmista kirjoittajan näkee, kun klikkaa vasemmalta jommankumman nimeä. Näkyviin jää vain tekstit, jotka ao. hlö on tehnyt.)
Jos ei olisi asettanut itseymmärryksekseen kirjoittajuutta, nämä päivät olisivat oikein hyviä. Kokisin olevani melko ystävällinen, hieman hyödytön mutta enimmäkseen haittamaaton olio.
Nakertavaa, ettei se riitä mihinkään.
Ei riitä mihinkään, että ohiajavien autojen valot maalaavat huoneen seiniä ja minulla on silmät. Huoneet, valot, autot, liike ei riitä. Silmät ei riitä.
Oriveden maltilliset talebanit 